Salin kattokruunu loistaa lähes häikäisten, kun korotan punaviinilasini pöytäseurueemme yllyttämänä. Huudan Gān bēi ja kumoan koko lasin yhdellä kulauksella.
Huh, punaviiniä ei ole meillä päin totuttu juomaan shotteina.
Me kaikki nauramme ja tarjoilija kaataa lasiini heti uuden lorauksen paikallista punkkua. Tunnen kuinka oloni kevenee – shotteina juotu viini ja irvistyttävä riisiviina alkavat tehdä tekojaan.
On lokakuu vuonna 2017 ja istun uutuuttaan hohkaavan 5 tähden hotellin juhlasalissa Kiinan Nanjingissa. Vielä n. kolmisen viikkoa aiemmin en tiennyt löytäväni itseni syvältä Kiinan maaseutua vihkimässä uutta pilvenpiirtäjää ruotsalaisten ja norjalaisten liikemiesten kanssa. Luulin arkeni kulkevan Helsingissä ilman sen ihmeempiä seikkailuja.
Mutta nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin reissu alkaa olemaan jo lopuillaan ja nauramme uusien ystävieni kanssa kaikelle viikon aikana tapahtuneelle.
Koko viikon ajan ihmettelin, kuinka Swissotelimme sähköt katkeilivat lähes päivittäin ja miksi emme saaneet mennä hissillä kuin tiettyihin kerroksiin. Vasta nyt, viimeisenä iltana meille selvisi, ettei hotelli itseasiassa ollut vielä aivan valmis – viralliset avajaiset olisivat vasta kuukauden päästä. Mutta me olimme silti yöpyneet hotellissa viikon, koska delegaatiomme isäntä on yksi Nanjingin vaikutusvaltaisimmista rakennuttajista ja hänen mielestään se olisi oiva paikka meidän majoittamiseemme.
Jotenkin niin kiinalaista.
Ilta jatkui railakkaasti 8 miljoonan “pikkukaupungissa” ja päädyinpä jopa kumoamaan shotteja paikallisessa cocktail baarissa kiinalaisen vakoojan kanssa – tämä tosin selvisi vasta muutama vuotta myöhemmin, kun hän oli jäänyt Tukholmassa kiinni ja odotti oikeudessa tuomiotaan.
Tuon viikon aikana päädyin myös paikkallisiin uutisiin allekirjoittaessani ystävyysospimuksen kiinalaisen median edessä, hortoilin Shanghain vanhassa kaupungissa keitettyjä kananvarpaita imeskellen ja tallustelin häkeltyneenä läpi kunniakäytävän samalla kun projektin rakennusmiehet tekivät meille armeijamaisen pikkutarkkaa kunniaa kolmirivissä. Taustalla kuusi punaisin rusetein varustettua kaivinkonetta jyskytti rytmikkäästi.
Olin hyvin, hyvin kaukana kotoa – ja rakastin joka ikistä minuuttia siitä.
Tuolloin sain taas yhden maistiaisen siitä, mitä kaikkea upeaa maailma tarjoaakaan kun vain sanoo sille kyllä.
Olen kai aina ollut luontaisesti utelias.
Mutta myös hyvin pitkään sanoin muiden mukana elämälle “ei”, tai “ei ainakaan juuri nyt”. Suomalaisessa kulttuuriperimässä uteliaisuus ei ole ollut hyve. Jotain kertoo mummini lausahdus “mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”.
Sota-ajan peruja eittämättä – mutta monen elämässä vaikuttavana asenteena edelleenkin.
Mutta kun aloin sanomaan elämälle kyllä, se avasi sylinsä ja tempaisi mukaansa.
Aivan kaikki kokemukset eivät ole olleet hyviä, jotkut jopa sellaisia, mitä toivisi vain pahimmille vihamiehilleen, mutta näin yleisesti ottaen “kyllät” ovat olleet voittopuolisesti positiivisia.
Ei -vastausten seurauksista taas en osaa sanoa, koska kun tilaisuudelle sanoo “ei”, ovi pysyy kiinni, katoaa ja arki jatkaa kulkuaan. Ei tapahdu kauheuksia, mutta ei ihanuuksiakaan. On vain sitä samaa toimistotalojen lounasruokaa – täyttävää muttei räjäyttävää.
Nyt kun Suomi tarpoo taantumassa, saattaa olla koko Suomen pelastus, mikäli meistä useampi alkaisi sanomaan elämälle enemmän “kyllä”. Kaikkien ei tarvitse juoda shotteja kiinalaisen vakoojan kanssa tai muuttaa ulkomaille, mutta jokaisen meistä tulisi enemmän heittäytyä elämän aallokkoon.
Kuten on todettu jo miljoonia kertoja aiemmin – me elämme täällä vain kerran.
Ja kun elämä päättyy, päättyy myös tilaisuudet sanoa “kyllä”. Filmin loppuessa tuo samainen, syntymäämme edeltänyt ajaton, loputon tyhjyys palaa.
Sitä ennen meidän kaikkien kannattaisi elää enemmän. Me elämme paratiisissa, johon vain aniharvalle on annettu hetkellinen pääsy. Taivas ei tule kuoleman jälkeen, vaan olemme siellä nyt, juuri tänään.
Eikä enemmän elämää tarkoita vähemmän tuloja – se tarkoittaa vain yksinkertaisesti enemmän elämää. Ja kuka tietää, kenties myös enemmän elämänmakuisempia töitä.
Vaikka osat kokemuksistani ovatkin tehneet reikiä varjooni, myös suurimmat taloudelliset onnistumiseni ovat tulleet näistä vastaavanlaisista heittäytymisistä. Näitä yhdistävä tekijä on ollut se, ettei ennalta ole pystynyt sanomaan, mikä näistä tulee olemaan hyvä ja mikä huono kokemus. On vain sanottava “kyllä” ja katsottava mihin se johtaa.
Laskuvarjohyppääjäksikin tullaan vain hyppäämällä. On vain hypättävä, nautittava pudotuksesta ja toivottava että varjo aukeaa. Yleensä se aukeaa.
