“Hei taas! Joo, tämä ei nyt sitten toiminutkaan, tai siis toimihan se, mutta ei vain tähän mun prokkikseen. Voikohan tämän vielä palauttaa?” sanoin jo hieman nolona edessäni nojailevalle myyjälle. Myyjä, jonka kanssa olimme tulleet jo melkein etunimitutuiksi, naureskeli ja totesi, että joo, onhan siinä palautusoikeus kuittia vastaan, mutta otahan Intel nyt sen AMD:n sijaan – sitten se varmaan alkaa pelittämään. Tästä piristyneenä ohjustelin suoraan Helsingin Verkkokaupan kolmannen kerroksen prosessorikomponenttiosastolle ja nappasin mukaani Intelin näkemyksen CPU:sta. Noniin, josko se nyt sitten alkaisi toimia.
Verkkokauppa oli tullut sinä iltana tutuksi. Olin nimittäin muutamia tunteja aiemmin saanut oivalluksen, että jos opettelisin rakentamaan oman tietokoneen, niin saisin samalla rahalla tehokkaamman masiinan ja juuri omiin tarpeisiini sopivan. Joka tapauksessa tarve tietokoneelle oli välitön, sillä ilman kunnollista tietokonetta en voisi tehdä töitä upeassa, juuri perustetussa yrityksessäni. Vuosi oli 2016 ja vielä silloin tietokoneen rakentamisella pystyi jonkun pennosen säästämään.
Koska olen oma harhainen minäni, jonka mielestä minkään opettelu “ei voi nyt olla niiiiiin vaikeaa”, päätin tarttua tuumasta toimeen ja muuttua tylsästä kuluttajasta nerokkaaksi tietokonerakentajamestariksi. Olihan tässä kuitenkin vielä monta tuntia iltaakin jäljellä.
Ensimmäisten Verkkokauppareissujen ja kiihkeän ruuvimeisselien heiluttamisen jälkeen kuitenkin huomasin, että alustava hypoteesini siitä, että tietokone on vain kasa runkoon kiinnitettyjä komponentteja, ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Kävi nimittäin ilmi, etteivät kaikki osat todellakaan sopineet yhteen. Ja kävi myös ilmi, että olin onnistunut ostamaan käytännössä jokaisen toisiinsa sopimattoman osan. Eli teoriassa Salmisaaren toimistoni työpöydällä oli nyt tietokone, mutta käytännössä se todellakin oli vain kasa toisiinsa yhteensopimattomia komponentteja. Tietokone ei siis käynnistysnappia tökkäisemällä iloisesti vilkutellutkaan valojaan ja hurissut kuin kissanminttuövereissä kehräävä mirri. Ei. Ei todellakaan.
Kone vain nökötti masentuneena vintti pimeänä kuollutta leikkien, vaikka olin ollut mielestäni mitä mainioin aloitteleva romppukirurgi. Voi paska! Tuon itsenikin yllättäneen investointipyrähdyksen ansiosta se kuuluisa Matti oli onnistunut nyt hakkeroitumaan silloin vielä 28-vuotiaan Mikaelin Nordea -merkkiseen digikukkaroon ja näköjään asettautunut asumaan vieläpä oikein kotoisasti. Voi paskojen paska. Matkalla takaisin Verkkikseen löysin itseni toivomasta, että ottaahan Verkkokauppa silti tuotteitaan takaisin, vaikka alkuperäiset pakkaukset on, no, innosta revenneet.
Ilta muuttui yöksi ja Salmisaaren Technopoliksen sähköä kulutti enää yhden toimistokopperon halogeenivaloputket. Sitten se tapahtui. Alkoi ronksutus, hurina ja hytinä. Etupaneelin valot alkoivat vilkkumaan ja Windowsin tuttu logo ilmestyi vielä sekunti sitten mustille näytöille. Väsymyksestä punaiset särjen silmäni melkeinpä kostuivat onnesta. Olin luonut elämää!
Palkkaus on monella tapaa samanlaista kuin tietokoneen rakentaminen – tai siis ainakin teoriassa. Mutta toisin kuin tietokone, palkkauksessa väärien “komponenttien” havaitseminen ei tapahdu ihan hetkessä. Monesti käy niinkin, ettei vääriä komponentteja havaita lainkaan, koska paperilla tuon osan piti olla juuri sopiva rooliltaan kyseiseen tarpeeseen.
Kun vuonna 2022 sain ADHD-diagnoosin, muutti se elämäni lähes kaikilta osin. Tajusin, että vaikka olin koko elämäni luullut olevani AMD:n prosessori, olinkin sitten näköjään Intelin CPU. Teoriassa sama asia, mutta ei kuitenkaan käytännössä. Minun aivoni eivät olleet kuten muilla. Ne eivät toimineet kuten minä ja työantajani olivat luulleet. Eipä siis ollut ihme, että omat työkokeiluni olivat niin rohkaisevia, että olin todennut olevani palkkauskelvoton ja tästä syystä päättänyt siirtyä pysyvästi yrittäjyyteen.
ADHD-diagnoosini innosti minut myös ymmärtämään aivojani paremmin. Halusin ymmärtää, mikä niistä tekee niin erilaiset. Ja tässä tullaan nyt tämän tarinan ensimmäiseen tärkeään oivallukseen. Aivojen alueet ja siellä tapahtuva verenkierto.
Ensin on hyvä ymmärtää aivojen verenkierron rooli. Aivojen verenkierto on yhtä kuin teoreettinen maksimikapasiteetti. Parempi verenkierto antaa enemmän tehoja ja se, miten se alloikoituu aivoissa vaikuttaa siihen, mitkä “tietokoneen” osat toimivat tehokkaammin ja mitkä tehottomammin. Verenkiertoon vaikuttaa kaikki elämäntavoista ikään ja perinnöllisiin tekijöihin. Myös tietyt tavat ja kulutustuotteet vaikuttavat verenkiertoon hetkellisesti. Muun muassa kofeiini ja kannabis laskevat verenkiertoa aivoissa, kun taas esimerkiksi meditaatio lisää verenkiertoa.
Sitten itse aivoihin. Viimeaikaisten aivokuvausten pohjalta ollaan huomattu, että ADHD-ihmisillä organisointikykyä, kunnioittavaa suhtautumista sääntöihin ja järjestelmällisyyttä säätävä prefrontaalinen aivokuori toimii verrattain “laiskasti”. Kun normaaleissa verrokkiaivoissa verenkierto on prefrontaalisessa aivokuoressa vilkasta, ADHD-ihmisillä verenkierto on varsin rauhallista. Sen sijaan ADHD-ihmisillä verenkiertoa havaitaan normaaleja aivoja enemmän muualla aivoissa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi luovuutta, oppimista ja konseptuaalista hahmotuskykyä hallinoivat aivojen osat saavat enemmän “tehoja”.
Tästä syystä siis ihmiset, jotka ovat luonnostaan järjestelmällisiä, välittävät säännöistä ja jotka eivät nauti jatkuvasta riskinotosta, tuppaavat kipuilemaan aidon luovuuden, rohkean heittäytymisen, spontaaniuden ja nopean uusien asioiden omaksumisen kanssa. Sen sijaan ihmiset, jotka asettuvat ADHD-spektrille, ovat luonnostaan luovempia, epäjärjestelmällisiä riskinottajia, jotka nauttivat jatkuvasta muutoksesta ja omaksuvat uusia asioita salaman nopeasti. Molemmat aivot ovat älykkäitä ja tarpeellisia, mutta ne toimivat tehokkaasti vain heille sopivissa kokoonpanoissa.
Ja nyt sitten siihen varsinaiseen työelämän ajatukseen. Väitän, että keskitymme nykyään palkkauksessa aivan vääriin asioihin. Palkkaamme ihmisiä käytännössä samoilla periaatteilla, kuin miten minä rakensin ensimmäisen tietokoneeni. Paperilla osat oli ok, mutta käytännössä ei sitten kuitenkaan. Tarvitsin prosessorin, mutta vain toisen valmistajan prosessori oli juuri omaan kokoonpanooni oikea. Molempien valmistajien prosessorit olivat myös saaneet valtavasti hyviä arvosteluita, joten niitäkään lukemalla ei tullut hullua hurskaammaksi. Tuurilla tulin toki ostaneeksi myös sopiviakin osia, mutta arvatenkin tuuri ei ole kovin luotettava metodi, jos haluaa pyrkiä toistamaan saman onnistumisen uudestaan ja uudestaan.
Vain tunnistamalla oman kokoonpanonsa erikoisluonteen ja vaatimukset on mahdollista kartoittaa ne osat, jotka ovat oikeasti yhteensopivia. Rekrytoinnissa olisikin siis mielekkäämpää ajatella tarpeesta löytää jotkin tietyt aivot, kuin pelkästään paperilla sopiva tekijä. On myös kohtuutonta sälyttää vastuu yhteensopivuuden vakuuttelusta työnhakijalle, sillä vain rekrytoiva tiiminvetäjä voi tietää, millaisia aivoja omassa tiimissä jo on ja millaiset aivot tukevat kokonaisuutta.
Mutta jotta tämä ei jäisi vain ongelmien esittelyksi, annan tässä myös (epätäydellisen) ratkaisuehdotuksen.
Ideaali (joskin vielä mahdoton) tilanne olisi, jos jokaisella hakijalla olisi oma aivoskanni mukana. Voi kuinka helppoa siitä olisikin vilkaista, että jaa, sullahan on kivasti aktiviteettia tuolla etulohkossa, sellaista me juuri nyt tarvitaankin! Mutta koska tämä ei ole vielä todellinen vaihtoehto, niin seuraava vaihtoehto olisi keskittyä kuvailemaan työpaikkailmoituksessa halutun henkilön tapoja toimia ja reagoida, sekä selvittää haastattelun aikana etenkin hakijan psykologiset käyttäytymismallit. Tiedän, että on olemassa DISCejä ja HBDI-arviointimalleja ja kyllä, niille on ehdottomasti paikkansa, mutta nekään eivät suppeutensa takia tarjoa aukotonta ratkaisua, jos haastattelija ei halua tai osaa keskittyä todellisien käyttäytymismallien löytämiseen.
Mutta kuten makkarassa, niin tässäkin ongelmassa on kaksi päätä.
Ongelman toinen pää on siinä, että työnhakija on usein heikommassa asemassa ja pyrkii siksi vastaamaan mitä uskoo haastattelijan haluavan kuulla. Ja tämä onkin varmin merkki siitä, että prosessi on mennyt kiville jo CV:tä ja työnhakuilmoitusta kirjoittaessa.
Kyseeessä on muna/kana -tilanne, koska kun työhakuilmoitukset kirjoitetaan tehtävävaatimusten kulmasta, on myös CV:tkin kirjoitettava tehtyjen työtehtävien ja osaamisen kulmasta. Sekä ostaja että myyjä puhuvat käyttötarkoituksesta, kun pitäisi puhua toiminnallisuudesta. Adjektiivien viljely, kuten “reipas” ja “tunnollinen” eivät myöskään auta asiaa. Jokainen työnhakija sanoo olevansa reipas ja tunnollinen, mutta ne esiintyvät eri ihmisillä hyvin eri tavoin. Toinen kokee olevansa tunnollinen tullessaan ajoissa töihin, toinen taas saadessaan halutut tulokset saavutettua. Jos töissä ensisijainen arvo on tulla ajoissa töihin (esim. kaupan ala), on selvää kumpi valitaan. Jos töissä sen sijaan tulokset ovat kaikki kaikessa (esim. myynti), on kai aivan sama, milloin työntekijä päättää toimistolle höyrystyä. Tule kun tulet, kunhan myyntitavoitteet on saavutetaan.
Saatat nyt ajatella, että “no shit, Sherlock”, mutta tosiasiassa tässä on valtava vinouma.
Yrityksillä on tällä hetkellä mieletön vaihtuvuus ja ihmiset voivat työpaikoillaan usein huonosti. Oman kokemukseni mukaan yllättävän moni rekrytoija ei todellisuudessa itsekkään tiedä, millaisia aivoja he tiimeihinsä tarvitsevat. He kyllä tietävät, että nyt tarvitaan sosiaalisen median moderaattori, osaaja digimarkkinointiin tai B2B-myyjä, mutta se, tarvitsetko aivot, jotka tekevät markkinointia systemaattisesti, kokoustaen ja sääntöjä seuraten vai luovan kokeilijan, joka inspiraation iskiessä polkaisee uuden kamppiksen tuosta noin vain ilman sen enempää palaveeraamatta, onkin tiedostamatta. Ja jos vielä tuo taso olisikin selvä, niin viimeistään se, millaiset aivot voivat työskennellä yhdessä ilman jatkuvaa kitkaa, on lähtökohtaisesti tunnistamatta.
Minä olen tiedostamattani palkannut useita ADHD-kirjon ihmisiä. Itseasiassa, suurin osa heistä ei ollut tiedostanut poikkeavuuttaan itsekkään – se tosin selvisi kaikille osapuolille aika pian töiden alettua. Näiden kavereiden kanssa arki oli todella hauskaa ja hurjaa, mutta kuten kaikki tietävät, aivojen homogeenisyys ei ole työpaikalla etu. Mutta toisaalta ei ole myöskään etu, jos kokoonpanossa liian erilaiset aivot ovat väärin kytkettyinä toisiinsa. On silkkaa itsetuhoista hulluutta liittää luova, riskiä rakastava ja kaoottinen erikoismies yhteen systemaattisen “puhutaan ensin, tehdään vasta sitten”, riskiä kaihtavan pilkunviilaajan kanssa. Mutta toisaalta parhaita tuloksia nähdään vasta kun molempien suorituskyvyt ovat täydessä käytössä. Tässä voidaankin onnistua vain, kun tiedetään paremmin, millaisia aivoja oikeasti tarvitsemme ja miten me aiomme ne kokoonpanoomme liittää.
Tässä voisi käyttää vertauskuvana avaruusrakettien käyttämää rakettipolttoainetta. Rakettipolttoaine perustuu hapettimen (esim. jauhemainen ammoniumperkloraatti) ja polttoaineen (alumiinijauhe) hallittuun yhdistämiseen. Pitämällä nuo kaksi osaa yhdessä mutta toisistaan sopivasti eristettyinä ja oikeissa suhteissa, sinulla on käsissäsi A-luokan rakettipolttoainetta, joka oikein yhdistettynä ja sytytettynä pamauttaa rakettisi kiertoradalle. Mutta kokeilepa sytyttää vain toinen näistä, niin rakettisi pysyy yhtä hiljaisena kuin ensimmäinen versio vuoden 2016 tietokoneestani. Toisaalta, jos vain hankit tynnyrin ja viskaat sinne molemmat ainesosat palava tulitikku kaaressa lentäen, sinusta taikka tynnyristä ei jää muuta kuin märkä läntti hiiltyneeseen asvalttiin.
Toisin sanoen, keskittymällä vain osaamiseen, taustaan ja työhistoriaan saat työntekijöitä, jotka tuurilla joko toimivat tai eivät toimi, kun taas pohtimalla, millaiset aivot toimisivat parhaiten luomassasi parviälyssä, saat varmemmin tekijöitä, jotka moninkertaistavat menestyksesi. On myös mainittava, että aivoihin keskittyvä rekrytointi vähentää ikään, rotuun ja kulttuuriin liittyvää syrjintää. Loppujen lopuksi varmasti jokaisen yrityksen tavoite olisi vain koota yhteen mahdollisimman hyvin sopivia aivoja aivottelemaan bisneskriittisiä aivoituksia, eikö totta?
