Perjantaina koulun jälkeen alkoi vapaus.
Käytiin Mäkkärillä, ostettiin tupakkaa kioskilta. Se myyjä myi sitä salaa alaikäisille. Punaista Mallua.
Jännitti. Yskitti.
Me ajettiin melkein satasta meidän viritetyillä mopoilla. Kerran meinasi käydä huonosti kun kaahailuun lisättiin rullaluistimet.
Säikähdettiin. Mutta sitten naurettiin. Läheltä liippasi.
Illalla hengailtiin nuorten suosimilla kallioilla. Hirnuttiin toisten mokailuille tyttöjen edessä.
Hävetti. Nolotti. Jännitti.
Sormet koskettivat tytön sormia. Huomaamattomasti mutta tarkoituksella.
Sykähdytti. Lähes pyörrytti.
Hypättiin taas mopojen selkään ja ajeltiin päämäärättömästi öisiä Espoon katuja.
Ilta viileni, katulamput maalasi kaiken oranssin sävyiksi.
Sitten poliisi väläytti valoja. Kaikki muuttui vilkkuvan siniseksi ja punaiseksi. 2-tahti bensa tuoksui. Kädet tärisi.
Saatiin onneksi vain varoitukset, mutta tyttöjen oli noustava pois mopojen kyydistä.
Naurettiin. Selvittiin.
Yökaste sai asvaltin viereisen nurmikon tuoksumaan loppukesältä. Mopojen polttimot loivat satumaisen hehkun aamuyön usvaan.
Usherin Yeah soi jossain.
Muuten oli hiljaista.
Kyydissä olleet tytöt seisoskelivat mopojemme vieressä kuin jotain odottaen.
Katseet kohtasivat.
Sitten saatiin pienet pusut. Se vei melkein jalat alta.
Punastutti.
Ilta alkoi päättymään, oli aika lähteä kotiin. Hoiperreltiin jokainen omiin koteihimme pienessä kolmosoluen hiprakassa.
Kotiavaimet oli hukassa. Huh, ne olikin vain mopon kypäräkotelossa.
Nauratti.
Hiivin pimeässä sisään. Vanhemmat olivat jo nukkumassa. Portaat yläkertaan narahteli. Miten ne niin kovaa juuri yöllä narahtelivatkaan. Jokainen askel pelotti.
Sängyssä päässä alkoi pyörimään.
Heikotti. Meinasin oksentaa. Pidättelin.
Sitten tuli aamu ja vanhempien palaute.
Hävetti. Harmitti. Suututti.
Marssin ulos, paiskasin oven kiinni ja polkaisin mopon käyntiin. Kypärä tuoksui vapaudelle.
Olin onnellinen.
Aika ennen nykypäivän nettiä elämä oli, jos nyt ei helpompaa, niin ainakin täydempää. Kaikki tehtiin yhdessä ystävien kanssa. Käytiin koulua yhdessä. Naurettiin yhdessä, joskus itkettiin yhdessä. Koettiin ensi-ihastukset yhdessä ja ensimmäisten sydänsurujen jälkeen vannottiin ettei enää koskaan rakastuta – tämäkin yhdessä.
Kaikki koettiin yhdessä.
Mutta kun koulu päättyi, päättyi myös moni ystävyyssuhde. Ei vihassa, vaan vain päättyi. Tuli uudet ympyrät, uudet ihmiset, uudet kokemukset.
Kerkesin myös kokemaan sen, miltä tuntui olla töissä työpaikalla.
Tuli työkavereita.
Kahvihuoneessa naurettiin, juoruttiin ja joskus valitettiin.
Toimistotöihin siirtyessä työ tuntui olevan sivuosassa. Päivän tekivät ne hetket, kun palaverin päätyttyä marssittiin työkaverin kanssa ulos neukkarista, heitettiin muutama humoristinen kiteytys palaverin sisällöstä ja sitten pohdittiin, mennäänkö lounaalle läheiseen pizzeriaan vai haetaanko kolmiovoileivät kaupasta.
Töitä tehtiin tottakai, mutta päivään kuului paljon muutakin.
Sosiaalisuus oli sanojen lisäksi sanatonta. Sama logo, samankaltainen pukeutuminen, vierekkäiset työpöydät ja samat kiinnostuksen kohteet loivat yhteisön.
Ja vaikka en pitänyt työstäni, pidin työyhteisöstäni.
35-vuotiaana olen kokenut analogisen ja digitaalisen maailman muutoksen. Tässä yhdistymisessä muuttui lähes kaikki.
Osa muutoksista on ollut ilmeisiä, osa salakavalampia.
Yksi erityisen salakavala muutos on ollut työstä maksettavan palkkion ja työpanoksen määrän väkivaltainen toisistaan etääntyminen. Saamme tänä päivänä enemmän aikaan kuin koskaan aiemmin, mutta palkassa se ei näy.
Olemme huhkineet itsemme sellaiseen pisteeseen, ettemme enää halua lähteä edes toimistolle.
Emme me kuitenkaan välttele toimistoa toimiston takia, vaan siksi, ettei meillä ole ylisuuren työtaakkamme takia aikaa tai energiaa sinne siirtymiseen ja siellä olemiseen.
Epärealististen odotusten takia olemme ajautuneet optimoimaan ajankäyttöämme niin perusteellisesti, ettei työmatkalle tai toimistossa työskentelylle tunnu olevan enää järkeviä perusteita.
Jos menemme toimistolle, emme kerkeä tekemään kaikkia vaadittuja töitämme, koska toimistolla varsinaisen työn tekemisen tahti on hitaampaa jatkuvien keskeytysten ja jutustelun takia.
Ja jos emme kerkeä saamaan kaikkia tehtäviä tehtyä toimistolla, siirtyy niiden tekeminen lopulta läppärilaukun mukana takaisin sinne mistä lähdettiinkin, eli kotiin.
Joten miksi haluaisimme hankaloittaa jo valmiiksi uuvuttavaa elämäämme menemällä vielä toimistolle?
Meillä ei yksinkertaisesti ole enää siihen varaa.
Ja näin löydämme itsemme tekevämme töitä yksin, syömässä lounasta yksin ja poistumassa Teams-palavereista yksin.
Teemme enää töitä – ilman sosiaalista yhteisöä.
Teamsissa järjestetty kahvitteluhetki ei ole sama, kuin oikea kahvitteluhetki kahvihuoneessa. Teamsissa se on kalenteriin merkitty, toimistolla se on spontaani tapahtuma.
Teamsissa kyllä näet ja kuulet henkilön, mutta toimistolla myös koet sen henkilön läsnäolon ja tunnet energian.
Toimiston käytävillä voit vahingossa törmätä johonkin uuteen tuttavuuteen, Teamsissa se on käytännössä mahdotonta.
Jatkamalla tällä samalla vaatimusten kasvun polulla jalostamme itse itsemme eristäytyneiksi, uupuneiksi yksineläjiksi. Se ei ole lajillemme tunnuksenomaista käytöstä.
Ekstroverttina saan fyysisistä tapaamisista energiaa ja virtaa, mutta jostain syystä Teams -tapaamiset toimivat päinvastoin.
Olen tunnin Teamsin jälkeen vailla virtaa. Ja jos Teams-palavereita on useampi päivässä, tuntuu, että olisin rättiväsynyt.
Sen sijaan fyysisiä palavereja voisin helposti survoa läpi useammankin intoa puhkuen.
No, mikä olisi tähän kaikkeen ratkaisu?
Hieman anti-kliimaksisesti joudun toteamaan, ettei minulla sellaista ole.
Olisipa edes joku, mutta taidamme valitettavasti olla sellaisen vaunun kyydissä, ettei sen kurssia voi muuttaa tai vauhtia pysäyttää.
Elämme sitä seurausta, jota kehittämämme teknologiset ratkaisut ja maailman kasvava kilpailu ovat luoneet.
Vain hullu odottaa samoilta toimilta eri seurauksia.
Tai on minulla itseasiassa yksi ratkaisuehdotus.
Uudistamalla ajatusmaailmaamme työnteosta niin, ettemme enää mittaisi onnistumistamme käytettyjen tuntien mukaan, vaan siirtyisimme tulosajatteluun, saattaisimme pystyä vapauttamaan enemmän aikaa muulle, kuin työnteolle.
Sen sijaan, että pyrimme olemaan jatkuvasti tehokkaampia sovitun 8 tai 10 tunnin ajan päivästä, meidän olisi viisaampaa pyrkiä saavuttamaan sovitut tulokset tehokkaammin ja näin vapauttaa päivästä enemmän aikaa muuhun kuin työsuoritukseen.
Tehokkaamman työskentelyn palkinto ei voi olla suurempi määrä töitä, vaan enemmän aikaa elää.
Sitähän varten me tällä ihmeellisellä paratiisimaisella pallolla tallustamme – elämän ja nautinnon, emme työn takia.
Ja jos et muuten usko, niin sanoohan jo vanha sanontakin, että hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Olkaamme siis viisaampia.
