“Vai että susta tulee liikemies” ihmetteli ala-asteen opettajani Sirkka-Liisa. Muut luokassa olivat ilmoittaneet tulevaisuuden ammateikseen palomiehen, lääkärin ja poliisin. Ja sitten tämä pieni, hieman aran oloinen poika aaltoilevalla Keski-Suomen murteellaan ilmoittaa aikovansa liikemieheksi. Koko ala-asteen ensimmäinen luokka hihittelee niinkuin pienet ala-asteelaiset hihittelevät – ehkä enemmän muiden mukana kuin varsinaisesti tietäen että mille. “Joo-o, liikemies” sanoin punastellen, samalla epämääräisesti haroen katseellani luokan kattoa ja vihreän liitutaulun nurkkia, kuin löytääkseni jotain mihin voisin paeta ja kadota. Juuri paikkakunnalle muuttaneena pistin muutenkin liikaa silmään espoolaisen lähiön koulussa. Että pitikin mennä sanomaan.
Yläasteelle mentäessä murre oli haihtunut ja suunnitelmat tarkentuneet. Musta ei tule pelkästään liikemiestä, vaan tarkalleen ottaen pankkiiri. Syksy teki tulojaan ja putoilevat lehdet värjäsivät koulun kuluneen parkkipaikan kostean asvaltin laikukkaan keltaisen punaiseksi. Iltapäivän aurinko valaisi, muttei enää lämmittänyt. Olisi pitänyt ottaa hanskat mukaan, mietin samalla kun nitkuttelin avainta polkupyörän kohmeisessa lukossa sormet lähes jäisinä. Sitten kuului “naks” ja lukko antoi periksi. Jes! Nyt eikun matkaan.
Espoon Iso-Omena oli juuri valmistunut. Kaikki tuoksui uudelta. Kävelin ripein askelein reppu selässä Suomalaisen Kirjakaupan oviaukosta sisään ja suoraan lehtihyllyille. On Kauppalehteä, Taloussanomia ja muita suomalaisia liikemaailman lehtiä. Mutta missä on kansainväliset lehdet? Miten mä voin muka oppia yhdysvaltalaisen talouselämän käänteitä jos en pääse lukemaan niistä paikallisista lehdistä? Hetken aikaa palloiltuani lehtihyllyn edessä kuin hajujälkeä etsivä mäyräkoira, oli pakko kerätä rohkeutta ja kysyä myyjältä. “Ei meillä valitettavasti ole Forbesia tai Fortunea myynnissä, mutta voidaan me kyllä sulle sellaisia tilata jos haluat” myyjä ehdotti. No kyllä, tilataan ihmeessä! Napsautin kiiltävän, virtaviivaisen pyöräkypäräni mustan muovisoljen ja talutin pyöräni pois pyöräparkista. Tunsin jännityksen kihelmöivän sisälläni, sillä kohta, aivan kohta pääsen lukemaan mitä maailman bisneskentällä tapahtuu. Pankkiirin ura oli taas askeleen lähempänä.
Vuonna 2006, juuri kesän korvilla kävelin Hugo Bossin tumma puku päällä ja ajan kuvaan sopiva vaalean vihreä kravatti kaulassa Luxemburgin Kirchbergissä sijaitsevan Deutsche Bank Wealth Managementin pääovista sylinterin muotoiseen, valtavan korkeaan sisäaulaan. Taas jännitti. Ne yli kymmenen vuotta sitten ääneen lausutut sanat haaveesta liikemiehen ja pankkiirin urasta olivat juuri käymässä toteen. Deutsche Bankin yksityisen varainhoidon yksikkö oli juuri se paikka, missä pankkiireja tehtiin. Ja nyt minä olin päässyt sinne töihin.
Ne, jotka tuntevat mut, tietävät, etten sitten lopulta viihtynyt kovinkaan pitkään pankissa. Haave oli, kuten usein on tapana, todellisuutta suloisempi. Mutta tuo lyhyt pyrähdys pankkimaailmaan muutti kuitenkin elämäni suunnan ja auttoi löytämään sen, mitä oikeasti olen. Itseasiassa muistan yhden elämääni muuttavan hetken kuin eilisen. Olimme edustusmatkalla Hollannissa, missä kestitimme Euroopan rikkaimpia ihmisiä, yksityisen varainhoidon asiakkaitamme, pankin vuokraamilla jahdeilla ja Michelin-tähdillä koristeltujen kokkien loihtimilla ruokaelämyksillä. Tuo päivä oli kaikessa loistossaan upea ja silmiä avaava, mutta se mikä teki tuosta reissusta käänteentekevän tulevaisuuteni kannalta, olivat ne keskustelut joita kävin vieraidemme kanssa. Jokainen, siis ihan jokainen vieraistamme oli joko yrittäjä tai yrittäjien perijä. Kaikki ne tarinat epäonnistumisista, viime hetken käänteentekevistä oivalluksista, epätoivosta ja uudelleen yrittämisestä liikauttivat jotain sisälläni. Tajusin juuri silloin, siinä pöydässä, että nämä olivat minun hengenheimolaisia. Oivalsin, että olin kyllä oikeassa pöydässä, mutta väärällä puolella. Oli siis aika hypätä toiselle puolelle.
Ja tässä tullaankin siihen, mikä koskettaa meitä kaikkia – oma tie löytyy vain teitä kulkemalla. Hyvin harvoin myöskään se ensimmäinen tie vie vielä kotiin. Välillä on mentävä mutkittelevaa rantatietä, navigoitava kaupungin sokkeloissa, sitten liityttävä moottoritielle ja väärästä liittymästä poistuttuaan tehtävä luovia ratkaisuja, jotta pääsisi takaisin päätielle. Joskus käy myös niin, että se tie, minkä kautta kaikki muut ennen sinua pääsivät päämääriinsä helposti ja nopeasti, onkin nyt remontissa ja näin pakottaa sinut kulkemaan kiertoreittejä läpi tuntemattomien alueiden. Siinä ei aiempien kuskien tarinat suorasta reitistä ja nopeasta matkaamisesta paljoa auta. Nyt on näin ja on sinun vastuullasi löytää tie perille päämäärään.
Asiaa voisi kuvailla myös merellisin esimerkein. Rannalta horisonttiin tähyily ja unelmatyöstä haaveileminen vastaa purjehtijaa, joka ei ole koskaan eläessään purjehtinut. Vasta vesille päästyään tietää, tykkääkö sittenkään purjehtimisesta. Voit tilata kaikki maailman purjevenelehdet, kiertää kuivat ja kelluvat venemessut villapaita harteille sidottuna, opiskella tähtikartasta navigointia ja katsoa Robert Redfordin tähdittämän All Is Lostin perjantai-iltaisin kipparihattu päässä ja piippu suussa, mutta tosiasiassa totuus selviää vasta astumalla veneen kannelle ja suuntaamalla kohti avomerta. Mun tapauksessa kävi niin, että jo alussa veneet kiinnostivat, sitten luulin haaveeni olevan purjehdusta, mutta hetken aikaa purjeiden ja köysien kanssa sekoiltuani ja muiden merenkävijöiden tarinoita kuunneltuani ihastuinkin moottoriveneisiin. Pärinä, vauhti ja vaaralliset tilanteet olivat mun juttu. Mutta veneilijä olen silti edelleen.
Olemme yhteiskuntana astuneet valtavaan muutokseen, jossa pitkät, suorat urapolut ovat vaihtuneet sokkeloiseen, alati muuttuvaan uralabyrinttiin. Enää ei voi vain hypätä aikataulutettuun urabussiin ja körötellä matkustajana leveää motaria pitkin, vaan nyt jokainen sohii omilla menopeleillään jatkuvassa remontissa olevien katujen läpi ilman Google Mapsia apunaan. Se ei ole helppoa, eikä se ole juuri koskaan mukavaa. Tieraivo on ihan syystäkin kansainvälinen ilmiö. Mutta hyvä puoli siinä on se, että ne, jotka uskaltavat näillä kaduilla kulkea, näkevät ja kokevat paljon enemmän kuin yksikään suoraa linjaa kulkeva voisi koskaan. Kokemukset antavat elämään makua, ja se on kai se mausteista paras – elämän suola.
